Kun Sibeliustalo oli alkuvuodesta 2000 valmistunut Vesijärven rannalle, ei siellä vielä ollut taidetta sisustuselementtinä. Vähitellen asia kuitenkin nousi esille, ja aluksi oli mielessä tietenkin jotain säveltäjämestariin viittaavaa rekvisiittaa. Sibeliustalon ensimmäisen johtajan Antti Vihisen idea kuitenkin oli, että talo tulee pyhittää ajassa elävälle taiteelle eikä pysähtyneisyyden ilmapiirille, jota kuolleen säveltäjän muiston vaaliminen näköispatsain ja –kuvin hänen mielestään symboloisi. Vihinen innostui Hartmanin puuveistoksista ja pienemmistä töistä, joita oli talletettu vuonna 1993 kolmisensataa lähinnä Lahden taidemuseon varastotiloihin. Sopimuksen mukaan kokoelma voidaan siirtää museon omistukseen, jos niille löytyy asianmukaiset näyttely- ja varastotilat. Kesällä 2005 kokoelman teoksia esiteltiin Hartmanin laajassa retrospektiivisessä näyttelyssä Sibeliustalossa. Kolmisenkymmentä työtä oli jo aiemmin saanut sijoituspaikan niille hyvin sopivassa miljöössä eri puolilla rakennusta.

Turkulaissyntyinen Mauno Manu Hartman (1930-2017) sai kipinän taiteen tekemiseen pian armeijan jälkeen. Hän opiskeli Turun piirustuskoulun jälkeen Ateneumissa, piti muutaman yksityisnäyttelyn kotikaupungissaan, kunnes päätti lähteä hakemaan kokemuksia ulkomailta: vuosina 1957-60 Hartman haki vaikutteita, opiskeli ja työskenteli Italiassa, Kreikassa, Lähi-idässä, Egyptissä, ja muutamaan otteeseen myös Pariisissa. Hän kokeili erilaisia materiaaleja ja työskentelytapoja, mutta ei vielä löytänyt ominta tyyliään. Pian kotiinpaluun jälkeen tapahtui jotain ihmeellistä. Omien sanojensa mukaan hän ”jäi hirteen” seuratessaan vanhan puutalon purkua Turun keskustan liepeillä: ”Talosta oli lopulta jäljellä vain täysin abstrakti konstruktio. Sen näkeminen oli minulle suuri ahaa-elämys”. Hartman vuokrasi työtilat Helsingin läheltä, hankki tarvittavat työkalut ja ryhtyi töihin. Isot hirret vaativat myös moottorisahan apua, ja pian sitten kauhisteltiinkin, että ”moottorisahalla taidetta, että nyt menee päin helvettiä koko taide, että ei tuollainen sovi”.

Hartman työskenteli jonkin aikaa myös Turun Nummenmäellä, kunnes sai vuonna 1966 taiteilijaystäviensä houkuttelemana hankittua vanhan, käytöstä poistetun kansakoulun Hollolan Kalliolasta. Samaan yhteyteen kunnostettiin myös perheen asuintilat. Työtahti oli tiivis ja tuloksekas, näyttelyjä järjestyi myös maamme rajojen ulkopuolelle. Hartman muisteli myöhemmin, että puu veistosten materiaalina otettiin aluksi vastaan suurella ennakkoluulolla. ”Tavallaan se on ymmärrettävää, koska puu on meillä niin arkipäiväinen materiaali ja sitä on joka puolella”. Ensimmäinen ”virallinen” hyväksyntä tapahtui jo noin vuotta ennen Hollolaan muuttoa, kun Ateneumiin ostettiin Peepuu –niminen veistos. Kalliolan vanhan koulun lisäksi Hartman työskenteli sittemmin myös Lallukan taiteilijakodissa Helsingissä, sekä 1990-luvun alkupuolelta lähtien veljensä kanssa hankkimassaan saaressa Nauvossa Turun saaristossa. Viimeksi mainitussa kuluivat kaikki kesät aina syksyyn saakka.

Kun Hartman perheineen oli asettunut Hollolan Kalliolaan, karttui ystäväpiiri luonnollisesti lähinnä paikallisista kollegoista. Yhteisiä hauskoja illanviettojakin oli usein. Kuvataiteen lisäksi myös musiikki oli tärkeää, ja niinpä taiteilija nähtiin säännöllisesti myös Lahden kaupunginorkesterin konserteissa. Itselleen tärkeiksi säveltäjiksi Hartman on maininnut muun muassa Bachin, Mozartin, Šostakovitšin ja Sibeliuksen. Joonas Kokkosen sävelkieli tuli tutuksi kun hän suunnitteli kookkaista hirsiveistoksista koostuneen lavastuksen Viimeiset kiusaukset –oopperaan. Konserttien lisäksi Hartman kuunteli musiikkia usein myös työskennellessään. Tiettävästi hän koki voimakasta yhtäläisyyttä taiteessaan ja musiikissa. ”Uskoisin että kaikessa taiteessa, oli sitten kysymys kuvataiteesta, musiikista, kirjallisuudesta tai teatterista, perustarpeet ovat samat. On kysymys rytmistä, suhteista ja jännitteistä”, Hartman totesi eräässä haastattelussa. Musiikin kuuntelemisesta työhuoneessa hän on sanonut, että ”se istuu rakenteellisesti ja henkisesti tässä hommassa”. Hartman kävi orkesterimme konserteissa aina kun se oli mahdollista, myös aivan viimeisinä vuosinaan. Hän siis näki ja kuuli orkesterin kehityksen aina 1960-luvun loppupuolelta lähtien.

Hartman ei yleensä suostunut tulkitsemaan teoksiaan, koska hän piti taidetta tunnetilana: ”Joko taideteos herättää tunteen tai sitten ei. Selitykset eivät taidetta muuta tai paranna”. Hän tietenkin toivoi, että katsoja vaistoaisi teoksien jännitteiden ja muotojen suhteet toisiinsa ja niiden muodostaman toimivan kokonaisuuden. ”Kun suhteet ovat kohdallaan, teos onnistuu täyttämään taiteen kriteerit eli synnyttämään tunnetilan”.

Puu on nimittäjä, joka yhdistää taiteilijan tuotannon ja Sibeliustalon toisiinsa. ”Luulen Sibeliustalolle käyvän samoin kuin veistoksilleni. Se paranee ihmisen kosketuksista, saa syvyyttä ja uusia merkityksiä. Ympäristöään ja, uskaltaisin sanoa, koko kaupunkia rakennus on jo muuttanut”, Hartman totesi joitakin vuosia talon valmistumisen jälkeen.

Artikkeli on julkaistu alunperin Aplodit 1/2018 -lehdessä