Ennen kuin Ainola vuonna 1904 valmistui Tuusulanjärven lähituntumaan, vietti Jean Sibelius perheineen kesiään muun muassa Ruovedellä, Hollolan Vaaniassa sekä Hangon seudulla. Vuoden 1895 (ja mahdollisesti myös seuraavankin) kesän Jean ja Aino sekä tyttäret Eva ja Ruth asuivat Vesijärven rannalla, tarkemmin sanottuna Hollolan Vaanian kylässä Tuomaalan puustellin päärakennuksessa. Huoneiston oli vuokrannut talon silloisilta vuokraajilta Erik ja Laura Tuomaalalta Ainon isä kenraali Alexander Järnefelt, joka oli viettänyt vuosina 1880-83 kesiä perheineen Vesijärven tuntumassa Vääksyssä Rantala-nimisessä suuressa huvilassa. Seudun maisemat olivat siis entuudestaan tuttuja Ainolle.

Sibelius-tutkija Erik Tawaststjernan mukaan Vaaniassa ei ollut käytettävissä pianoa, joten sävellyksien työstäminen oli normaalia hankalampaa. Tawaststjerna kirjoittaa Sibelius –elämäkerrassaan, että ”isännän kanssa hän keskusteli innokkaasti maailman menosta, ja aina illansuussa souti Ainon kanssa ahvenkarille onkimaan”. Vaaniassa syntyi varmuudella ainoastaan kuoroteos Saarella palaa sekä joitakin pianoteoksia.

Sibeliukset viihtyivät hyvin Vaaniassa, jossa vuoden 1895 kesä oli sateista huolimatta idyllinen. Tosin jokunen ”vekselimatka” Helsinkiin keskeytti kesäisen auvon. Ohjelmaan sisältyi myös mm. matka Vääksyyn, jonne Sibeliukset soutivat suurella kirkkoveneellä. Perillä he kävivät katsomassa edellä mainittua Rantalan huvilaa, joka oli siirtynyt Järnefelt-suvun omistuksesta Pohjoismaiden kasvitieteen uranuurtajiin kuuluvalle Johan Petter Norrlinille. Mainittakoon, että rakennus purettiin huonokuntoisena vuonna 1964 Vääksyn linja-autoaseman tieltä.

Sibelius oli 1890-luvun puolivälissä jo vankasti nimensä vakiinnuttanut säveltäjä, jolta tosin puuttui vielä se lopullinen kansainvälinen läpimurto. Teosluettelossa olivat jo mm. Satu, Kullervo, Kevätlaulu, Metsänhaltija sekä Karelia-sarja, työn alla Lemminkäis-sarja. Vuosia 1893-95 oli varjostanut lähinnä Wagnerin vaikutuksesta johtunut oopperasuunnitelmien epäonnistuminen, ja Lemminkäis-sarja alkoi muotoutua pikku hiljaa Veneen luominen –oopperan luonnoksista. Sen alkusoitosta muokkautui esimerkiksi Tuonelan joutsen. Sarjan ensiesitys kuultiin Helsingissä huhtikuussa 1896. Kolme vuotta myöhemmin olivat vuorossa mm. Finlandia ja ensimmäinen sinfonia, ja Sibeliuksen nimi alkoi vakiintua konserttiohjelmissa yhä enemmän myös muualla Euroopassa.

Sibeliuksella ja Lahdella ei siis noihin aikoihin ollut muuta yhteistä kuin se, että maestro oli vaihtanut Vesijärven satamassa muutamia kertoja kulkuneuvoa: ajurista laivaan ja päinvastoin. Musiikkielämä Lahden seudulla oli tuolloin vielä sen verran vaatimatonta, että johtajavierailu ei olisi tullut kysymykseen. Orkesteritoiminta alkoi kehittyä enemmän vasta 1920-luvulla, mutta tuolloin Sibelius oli jo pääosin jättänyt julkiset kapellimestarin tehtävät. Sibeliuksen sinfonia oli Lahden Orkesteriyhdistyksen kokoonpanon nuottitelineillä ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1944, mutta Martti Similän tultua viisi vuotta myöhemmin kunnallistetun orkesterin ruoriin Sibelius-esitykset lisääntyivät huomattavasti. 1950-luvun puoliväliin mennessä ahkera mutta kokoonpanoltaan vielä melko vaatimaton soittajisto oli tuonut lahtelaisyleisön kuultavaksi keskeisen osan Sibeliuksen orkesterikirjallisuudesta, eräitä sinfonioita ja sinfonisia runoja jopa useampaan kertaan.

Kuusi vuosikymmentä sitten, 4.9.1955, Lahden kaupunginorkesteri konsertoi Martti Similän johdolla Vääksyn Kanavaniemen katetulla tanssilavalla. Ohjelmassa oli Sibeliuksen keskeisiä orkesteriteoksia sekä vokaalitaiteen helmiä, solistinaan Mirjam Helin. Konsertti palautti monelle mieleen Sibeliuksien yhteydet Vääksyn ja Vesijärven maisemiin, sekä herätti ajatuksia Sibelius-konserttien jatkamisesta luonnon helmassa tulevinakin vuosina. Tuolloin ei ”Sibelius-festivaali” vielä kuitenkaan syntynyt, mutta ajatus jäi muhimaan. 45 vuotta myöhemmin Vesijärven rannalla seisoi uutuuttaan hohtava Sibeliustalo ja Lahden kaupunginorkesteri isännöi talon myötä perustettua Sibelius-festivaalia, joka voi edelleen hyvin.

Artikkeli on julkaistu alunperin Aplodit 1/2015 -lehdessä